Virheellistä tiedotusta perintäkulujen arvonlisäverosta

Ryhmäkannelaki astui voimaan 1.10.2007. Se koskee kuluttajien ja yritysten tai elinkeinonharjoittajien välisiä riita-asioita. Ryhmäkanne sopisi useita kulut-tajia koskeviin asioihin, joissa kunkin kuluttajan rahallinen vaatimus on niin pieni, yleensä alle 1.500 euroa, että oikeudenkäyntikulut ylittäisivät haetun korvauksen.

Kanteen nostamisesta päättää kuluttaja-asiamies, joka ilmoittaa julkisesti ylei-sölle päätöksestään, jotta kuluttajat voivat halutessaan ilmoittautua ryhmään. Ryhmän jäsenet eivät osallistu oikeudenkäyntiin, vaan kuluttaja-asiamies toi-mii käräjäoikeudessa kantajana ja käyttää asianosaisten puhevaltaa. Ryhmän jäsenet eivät vastaa oikeudenkäyntikuluista häviötapauksessakaan, mutta asi-assa annettava tuomio sitoo heitä.

Kuluttaja-asiamies on julkisuudessa (mm. HS 25.9.2007) kertonut tapaukses-ta, johon ryhmäkanne olisi soveltunut, seuraavan esimerkin:

”Perintätoimistot perivät velalliselta toimeksiantoon kuuluvan alv-osuuden, vaikka toimeksiantaja sai vähentää sen omassa verotukses-saan. Näin velkoja sai ylimääräisen hyödyn velallisen kustannuksella.

Perintätoimistot lopettivat menettelyn vasta markkinaoikeuden vuonna 2000 antaman kiellon jälkeen. Ne eivät palauttaneet lainvastaisesti perit-tyjä alv-osuuksia, vaikka menettely todettiin oikeudessa lainvastaiseksi.”

Koska julkaistu esimerkki antaa tapauksesta virheellisen ja perintätoimistoja perusteettomasti leimaavan kuvan, haluamme oikaista tiedonantoa seuraa-vasti:

Ammattimainen perintätoimi tuli 1.6.1994 voimaan tulleella lain muutoksella arvonlisäverotuksen piiriin. Velkojan antaessa saatavansa perinnän asiamie-hen tehtäväksi kuuluu velkojalle myös vastuu asiamiehen palkkion ja kustan-nusten maksamisesta. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan (KKO 1987 t. 105) velallisen katsottiin vastaavan perinnästä aiheutuneista kohtuullisista ku-luista. Saatavien perintää koskevan lain tullessa 1.9.1999 voimaan vahvistet-tiin velallisen vastuu tarpeellisista perintätoimista aiheutuneista kuluista lain 10 §:ssä.

Kesäkuun alusta 1994 lähtien perintäkuluihin liittyvä 22 %:n arvonlisävero oli peritty velalliselta. Käytäntö oli vakiintunut ja verottajan sekä tilintarkastajien hyväksymä.

Kuluttaja-asiamies nosti vuonna 2000 erästä perintäyhtiötä vastaan markkina-tuomioistuimessa kanteen, jossa vaadittiin, ettei toimeksisaajan perintäkului-hin liittyvää arvonlisäveroa saa vaatia velalliselta silloin, kun toimeksiantaja voi vähentää arvonlisäveron omassa arvonlisäverotilityksessään tai saa sen muu-ten hyväkseen. Juttu oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa perintälain nojalla markkinatuomioistuimessa tai nykyisessä markkinaoikeudessa ajettu asia.

Markkinatuomioistuin hyväksyi kanteen 29.3.2001 antamassaan päätöksessä (2001:005 Dnro 13/2000) ja kielsi perintäyhtiöitä heti uhkasakon nojalla peri-mästä arvonlisäveroa velalliselta kanteessa tarkoitetuissa tapauksissa. Koska arvonlisävero ei jäänyt velkojan maksettavaksi lopullisesti, katsottiin sen peri-minen velalliselta hyvän perintätavan vastaiseksi. Markkinatuomioistuimen päätökseen ei saanut hakea muutosta, mutta vastaaja kanteli siitä Korkeim-malle oikeudelle, joka kielsikin päätöksen täytäntöönpanon. Ratkaisussaan 28.6.2001 Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että markkinatuomioistuimella oli oikeus ottaa arvonlisäverotukseen kantaa ennakkokysymyksen luontoisena asiana ja markkinatuomioistuimen päätös jäi voimaan.

Vuosia jatkunut vakiintunut ja viranomaisten hyväksymä menettely muuttui siis markkinatuomioistuimen linjaratkaisulla kerralla ja ilman siirtymäaikaa. Tästä johtuen perintäyhtiöt joutuivat runsaan puolen vuoden ajan maksamaan valti-olle tilitettävät arvonlisäverot omista varoistaan, koska tietojärjestelmien oh-jelmistomuutokset kestivät useita kuukausia eikä veroja käytännössä voitu pe-riä toimeksiantajilta käsityönä tapausten suuren lukumäärän vuoksi.

Vastoin kuluttaja-asiamiehen väitettä velkojat eivät olleet hyötyneet velallisten kustannuksella, koska perintäyhtiöt eivät yleensä laskuttaneet kulujaan ja palkkioitaan velkojilta. Velallisilta perityt arvonlisäverot perintätoimistot olivat ti-littäneet veronsaajalle. Valtion olisi tullut palauttaa velallisille vuosien mittaan virheellisesti perityt arvonlisäverot eikä perintäyhtiöitten, jotka eivät näitä vero-ja olleet hyväkseen saaneetkaan.

Perintäyhtiöt olivat siis toimineet veronkantajina ja menettely oli viranomaisten hyväksymä. Kun arvonlisäveron periminen velalliselta tietyissä tapauksissa osoittautui myöhemmin perusteettomaksi, olisi jokaisella veroja aiheettomasti maksaneella velallisella ollut laillinen oikeus määräaikojen puitteissa hakea palautusta valtiolta. Perintäyhtiöillä tällaista palautusvelvollisuutta ei lain mu-kaan ole eikä se pitkän ajan ja tapausten suuren lukumäärän vuoksi olisi ollut käytännössä mahdollista.